lauantai 26. heinäkuuta 2014

Etsin täältä maasta palastani taivaasta

On tapahtunu niin paljon kaikkea mitä pitäis päästä kirjottamaan!
Mutta ei riitä sydän pistää hautajais- ja jeejee lomajuttuja samaan postaukseen.
Pistän tän pätkän nyt ensin ja palailen tässä joskus pian muissa merkeissä.


Jussilla oli kolmesta kuuteen kuukautta elinaikaa, niin kolmeen se sitten jäi.
Tiedän että ihmisiä kiinnostaa yleensä eniten kuolinsyyt, mutta mun mielestä se ei oo mun asia kertoa.
Ei viitti luvatta kovin paljoo puhua toisen henkilökohtasista asioista, eikä lupaa voi nyt enää saada.


Läheiset ajeli ruumisauton perässä autoilla ja prätkillä saattamassa Jussia sairaalalta hautausmaalle.
Se oli kyllä niin upeeta.

Ei olis toisaalta voinu yhtään vähempää odottaakaan.


Mä olin ihan hirveen levoton koko päivän.
Heräsin neljältä ja seittemään mennessä olin jo saanu kaiken hoidettua ihan meikkiä myöten.
Yhentoista jälkeen piti vasta olla menossa.

Olin niin hämmentyny kaikista niistä tunteista ja ihmisistä.
En osannu muuta ku hymyillä, rakastaa ja hoivata koko päivän.
En oo vielä päättäny oliko se hyvä vai huono juttu.

Mutta ne jatkot pidettiin kuitenki baarissa, niin en mä kyllä erottunu joukosta yhtään millään tavalla.


Oon pari päivää koittanu saada jotain tekstiä kasaan, mutta ei tästä tuu mitään muuten ku näin.
Tajusin meinaan vasta hautajaisten jälkeisenä päivänä, että sitä ihmistä ei enää oo.
Sitä ei voi nähdä enää, eikä se oo elämässä meille enää uusia tarinoita.

Maailma tuntuu taas kerran pahalta ja epäreilulta paikalta elää ja olla.
Annetaan nyt toki vielä mahdollisuus kuitenkin.

Nuku rauhassa, Jussi ♥

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Others only read of the love, the love that I love

Siis voiko krapula tulla vasta kuuden aikaan illalla?
Kun ei kuitenkaan mitenkään aamuun asti ryypätty.

En tiiä mutta oksettaa.
Syömisestäki on jo monta tuntia, niin ei kyl viittis sitä happomössöä käydä puklaamassa.
Vaikka se kyl ehkä auttais.

Oli kuitenki kivat Pridet eilen!
Näin ihan hirveesti kavruja.
Jyväskyläläisiäkin.


Keravalaisen kanssa mä lähinnä siellä hengailin.
Sitäki nähny taas pitkästä aikaa!

"Ärsyttääkö ku mä sanon sua koko ajan anorektikoks?"
"Enemmän mua ärsyttää ku Juuso hokee sitä että mä syön paljon"

Mä eksyin kun kävin kaupassa.
Mutta oli kyl kiva käydä oikeessa vessassa jossain pizzeriassa.
Vaikka niin ei ois ehkä saanu tehä ku en ostanu mitään.. NOH!


Onko meijän suvussa yhtään homoa?
Ei tuu mieleen ketään joka vois olla.
Nuorisossa vielä toivo elää.

Vaikka eipä tuolla nyt niin väliä.
En mä itekään koe mitään tarvetta luokitella itteeni.
Ja viel vähemmän kiinnostaa järjestää siitä mitään infotilaisuutta.

Iskä sano joskus pari vuotta sitte että on aina tienny etten mä siihen enemmistöön kuulu.
Äitiki aina ku jutteli joistain poikajutuista, niin muistutti että on hänelle ihan ok vaikka se ois tyttöki.

Ja äiti2 oli joskus soittanu mun siskopuolelle että Emmi on lesbo, se asuu jonkun tytön kanssa!!1

En mä kyllä lebiaani oo, mutta ihan jepa kuitenki tietää että ei ne ihan hirveesti ainakaa järkyty sit jos mulla joskus joku likka on avecina sukujuhlissa.


Siinä voi hetki mennä odotellessa.
Oon sivusta seurannu tota lepakkodraamaa ja siis voi luoja.
Sitä selkäänpuukottamisen määrää.

Enkä oo ikinä tajunnu sitä puolien valitsemis -läppää.
Että jos pariskunta eroo niin yhteiset kaverit joutuu valitsemaan kumpaan ei pidä enää yhteyttä. Ihminen joka ei liity siihen parisuhteeseen millään tavalla, kärsii siitä.

En mä tosin noita miehiäkään ymmärrä sen enempää.
Juuso suuttu mulle yks päivä, kun en keittäny sille kananmunia.
Se on allerginen niille! Ei mul tullu mieleenkään kysyä oisko se halunnu.

Ei haittaa kyllä yhtään olla yksin.


Mun piti vinkua tosta ruoka-asiasta vielä enemmän!

Syön muka paljon... Se kyl vissiin vaa kiusallaan sanoo niin, mutta sen verran usein että joku päivä mä vielä uskon siihen iteki. Kun tuo paholainen ei oo ees ainut joka niin on väittäny!

Joku nainen oli kytänny yhillä synttäreillä mun ruokailuja, koska se ei usko ettei mulla oo syömishäiriötä. Nii se oli Juusolle menny ihmettelemään että mähän söin tosi paljon!
Että miten muhun mahtuu.

Minä ku viel koitin ottaa vähän, että muilleki riittää.
Mut totta kyl, joku toi mulle puol väkisin kakkua ja söin vielä Villenki safkan jämät.
Oon pikkupossu.

Juusolta tuo on aika pitkälti pelkkää provosointia, mutta provosoidun silti aina.
Jeesuski jää kakkoseks siinä marttyyriyden määrässä mitä must pystyy lähtemään.

Koska mun mielestä mä oon aika pieniruokanen loppujen lopuks.
Syönki kolme kertaa pienemmältä lautaselta ku tuo.

Ja mulla on ollu suklaalevy joku puoltoista kuukautta tuolla piilossa.
Siitä ei oo puoliakaa syöty.
Jos jättäisin sen johonki esille ni sitä ei enää aamulla ois.

Jos mä syön kerralla paljon, niin oon mä sen edestä sit syömättäki.

Niinku nyt käytiin päivällä syömässä Juuson porukoitten kanssa ja söin niin paljon että oli pakko hengata housut auki loppuaika. Siitä asti oon nyt ollu syömättä, yli 10 tuntia, eikä oikeen oo ollu ees nälkä. Voi tuo noin pitkä väli johtua tästä pahasta olostaki kyllä.

Mun kroppa tietää millä se toimii ja mikä on tarpeeks.
Just kävin vaa'alla jo peräti toisen kerran tänä vuonna, niin ihan samaa se näyttää aina vaan.

Eikä tuo oikeesti ees ois niin iso asia! Iteki jossain vaiheessa hoin syöväni paljon.
Mutta ku minuu pelottaa noi lääkkeet. Että räjähtääkö se syöminen oikeesti käsiin.

On se kuitenki parempi syödä paljon ku ei ollenkaan.


Joku ötö on purassu mun tatuoinnin yhteen taloon uuden ikkunan.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Baby I don't own a pistol


Minul on unilääkkeitä nykyään!
Vaikka johonkin masennushömppään virallisesti onkin kirjotettu.

Yks tabletti iltaisin, siis huhhuh, nukkuisin varmaan vuorokauden ympäri sillä annostuksella.
Testasin ekaks ottaa puolikkaan, niin siinä hurahti semmonen 16 tuntia tajuttomana.
Tai en mä tiiä olinko sen jälkeenkään kuinka tajuissani.

Puolitin sit vielä puolikkaan, niin se on tosi jees.
Herää helposti ja on suht virkeekin.

Vaikka noissa lääkehuuruissa tuleekin nähtyä lähes poikkeuksetta joka yö painajaisia.
Ja todellisuudentaju menee sekasin ihan hereilläkin ollessa.
Se on lähinnä hassua.


Toinen myös miks mä pidän tota annostusta mahdollisimman matalana on Google.
Jokaikisen linkin takaa löytyy joku, joka vinkuu siitä että tuo lääke on lihottanu.
Millon 5 ja millon 25 kiloa.

Ihan sama onko se se kasvanut ruokahalu vai hidastunut aineenvaihdunta josta ne kilot oikeesti johtuu, mutta jos niitä ei yksinkertasesti vaan olis ilman sitä.

Ei siin tullu ku vaa vainoharhaseks.
Olin ihan varma että lääkäri koittaa salakavalasti vaan lihottaa mua.
Lääkäri joka hymyili tasan kerran ja sekin oli sillon ku lähin pois.

Minä oon itsekäs ja haluun pysyä tämmösenä ku oon.
Kerran ku oon tyytyväinen itteeni ja kroppaani, niin mä en haluu riskeerata sitä.
Ei meinaan ollu helppo duuni se.


Mä en oikeesti tiiä, muuttaisko ne 5 lisäkiloa mun elämää ja minäkuvaa mihinkään suuntaan, en oo koskaan painanu niin "paljon", mutta en mä haluu kyllä sitä riskiäkään ottaa. Varsinkaan kun ajatus niiden tulevien kilojen laihduttamisesta tuli ennen ku olin edes hakenu niitä lääkkeitä apteekista.

Toisaalta taas, en mä oo uskoonkaan tullu vaikka oon joskus avannu oven jehovantodistajille.
Eikä mulla oo edes vaakaa.

Vähän myöskin saatto vaikuttaa se, että kaverille oli tullu alkava veritulppa noista samoista napeista.
Tulee aina mieleen sen "lääkäri koitti tappaa mut" -tarina.


"Mihin sä oot menossa?"
"Mullon seulat..."

Elämäni ensimmäiset huumetestit!
Kuin nöyryyttävää.
Kusta purkkiin ja tietää että lasin takana on joku valvomassa sitä toimintaa.

Jotenki tuntu että ne labratyypit kohteli mua ihan ku narkkaria.
Vaikka se kuulu vaan semmoseen "Tervetuloa Helsingin psykiatriselle poliklinikalle, meillä on tapana ottaa kaikilta huumetestit heti kättelyssä" -alotuspakkaukseen.

Enhän mä oo mitään käyttäny!
Mulle pelkkä tupakkaki on monesti liikaa ja alkoholilla päihtyy ihan tarpeeksi.
Vähän kyllä kuumotteli, kun Juuso pelotteli, että pelkkä savun haistaminenki voi näkyä testeissä.


Kalliossa "täällä haisee ihan kukkasille" -lausahdus on ihan normipäivää, kun pöllähtää semmonen silmiä kirvelevä kannabiksen tuoksu jossain tuolla.

Yks tyyppi kerto joskus, että se on kerran polttanu pilveä ja hiphei hakkas kaverinsa teho-osastolle.
Jäi kuulemma henkiin, mutta puolet naamasta on rautaa ja sil tuli joku puhevika.

En tienny että tommonen voi olla mahdollista.
Mutta en mä hirveesti asioista kyllä muutenkaan tiedä.
Ja oon oppinu olemaan tietämättä vaikka tietäisinki.


Siitä on nyt 2,5 kuukautta, kun yhelle tutulle oli annettu 3-6 kuukautta elinaikaa.
Se oli vaipunu viikko sitte koomaan. Heräsi kyllä vielä!

Siitäkään mä en tarkalleen tiiä mikä sitä vaivaa.
En mä oo kehdannu edes kysyä.
Jotain elinsiirtoahan tuo odottelee


Tallinnassaki tuli käytyä.
En mä ostanu muuta ku karkkia ja kartsan tupakkaa.
Enkä sitääkää ittelleni.

Kuitenki, 10 askia, minähän polttaisin niitä vielä syyskuussa.

Seuraksihan mä sinne meen.
Tai se tyyppi ite väittää että tarvii reissuille aina seuraa sairaskohtauksen varalta.
En kylläkään oo koskaan saanu mitään toimintaohjeita semmosia tapauksia varten.

Kai siinä riittää ettei oo ympäripäissään ja osaa sanoa henkilökunnalle että apuva.
Eikä se nyt muutenkaa oo kiva reissata yksin.


Siis tää! En tiiä pitäiskö mun olla nyt otettu tästä huomion määrästä vai mitä.
Minun kuvia on käytetty johonki feikkiprofiiliin!

Tuo on nyt poistettu jo, mutta oli kyllä ihan ihme läppää täynnä koko sivu.
Ja hyi helvata, pitikö sen noi kaikista rumimmat kuvat kaivaa esille.

Ei tuossa nyt muuten mitään, mutta meinasin ihan oikeesti tosissani saada paniikkikohtauksen, kun Epu laitto mulle tekstiviestin, mitä se ei normaalisti tee.

Mun puhelimessa näkyy viestin alku aina ennen kun avaa itse viestin, niin sen kaiken vakavuuden perusteella mietin että jonkun on pakko olla kuollu.
Enhän mä uskaltanu edes avata sitä viestiä aluks.

Sen "Ketä yhteisiä tuttuja meillä on? Kenestä ei oo kuulunu pitkään aikaan?" -pohdinnan jälkeen mitkään profiilit ei tuntunu kyllä enää missään.

Ohessa mielipidettä kuvaava ilme.


Myö mennää tänään vauvan kanssa uimahalliin!
Pitäis ehkä alkaa valmistautumaan pikkuhiljaa.

Pitäis kyl tehä vaikka ja mitä.
Ja nähä vaikka ja ketä.

Ehkä mä jaksan jo.


Siinä on minun isän pyörä.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Oo hiljaa kun mulle puhut

Mä en kestä tota kuorsaamista.
Oikeesti toi rupee ihan fyysisesti ahistamaan aina välillä.
Se on sohvayö aina jos en kerkee nukahtaa ekana.

Oon tässä parin kuukauden sisällä nukkunu tuon lisäks viiden eri kuorsaavan ihmisen vieressä ja voin kertoo että ne ei voittais edes kuorona tota maanjäristystä.
Voisin kyl ihan huumoriin ladata puhelimeen jonkun desibelimittarin.


Oon nukkunu kolme päivää. Yllättävän rankkaa ja totista puuhaa.
Viime viikolla oli sama; neljäntenä päivänä rupes sit jo seinät kaatumaan päälle.
Se ois niinku nyt tänään vuorossa se päivä, jeeij.

Ne neljä päivää hereillä riittää hyvin kuluttamaan uusia kenkiä.
Oliko noi tossa vaiheessa ollu päivän vai kaks vasta käytössä.
Tätä menoa noissaki on kohta reikä pohjassa.


Mua vähän ärsyttää kun ihmiset ei koskaan maksa velkojaan takasin.
Tai ei saa yleistää, mutta näin äkkiä laskettuna tulee 18 ihmistä mieleen jotka on mulle rahnaa pystyssä. Jos ne kaikki maksais kerralla velkansa, niin menis varmaan lahjaveroraja rikki, hah.

Ostin just pullorahoilla puuroa.
Se oli pitkälle viime vuotta kun oon viimeks mokomaa syöny ja nyt oli yhtäkkiä ihan pakko saada.
En ymmärrä tätä ihmismieltä.

Se on oikee possu se!
Vähän säälitti.

Eka poli oli vähä niin ja näin.
En ihan lämmenny. Tai sit vaa stressasin liikaa.
Mutta ei jääny vielä mitään käteen.

Oon kyl iteki vähä hukassa, kun en tiiä mitä mä haluun tuolta.
Tai no pari juttua joo, mutta ihmetellään niitä sitte lääkärin jälkeen.

"Mestarissa saa nykyää rännittää suoneen!!!", nojoo huono vitsi. 
Mutta siellä ei oo enää semmosia siistejä sinisiä valoja.

Ens viikolla ois tarkotus lähtee käymään Virossa taasen.
Se mamma tykkää reissaa mun kanssa koska mä en ryyppää.
Enpä ois ittestäni vielä vähän aikaa sitte uskonu, että kävisin selvin päin risteilyllä.


"Ootsä vihanen?"
"Hei, sä oot nähny mut muistaakseni vaan yhen ainoon kerran vihasena."
"Ai oikeesti?"

Jos tarvii erikseen kysyä, niin tuskimpa mä vihanen oon.
Kyllä sen huomaa sitte.

Se oliki tapaus se, joskus pari kuukautta sitte.
Mä en voi tai edes halua avautua asiasta, kun mä en osaa sanoa sitä nätisti.
Mutta mä räjähdin, tuntemattomalle ihmiselle. 

Tärisin seuraavat puoltoista tuntia ja aidosti oikeesti toivoin, että sille jäi paha mieli siitä.

En mä kestä jos joku puhuu mulle pahaa ihmisistä, joita se ei oo ikinä ennen nähnykään.
Ei ymmärrä puhetta, eikä pyynnöistä huolimatta pysy viittä minuuttia kauempaa poissa.

Se loukkas mua, se loukkas mun kavereita ja kaiken lisäks se loukkas vielä omaakin seuruettaan, kun ei vaikuttanu heidän seura kiinnostavan. Eka se vaikutti ihan selväjärkiseltä +50v "juon kerran viikossa lasillisen punaviiniä" -rouvashenkilöltä, mutta mulla on näköjään tutka pahasti ruostunu.

Oli vielä loppuillasta kuulemma pyytäny karaoke-emäntää soittamaan sille Cheekkiä!
Eli toisin sanoen, se oli luullu meän karaokeplikkaa jukeboksiksi.


Nyt tuo heräs ja hääti mut pois olkkarista.
Mun pitää kuulemma mennä nukkumaan.

"Älä jankuta"
"Mä vaan sanoin"
"Nii, kolme kertaa"

Oon ihan varma että se halus vaan vallata telkkarin, kun ei tykkää mun Muumeista.
Aikasemmin olin jo harkinnu meneväni nukkumaan, mutta nyt taidan ihan vaan vittuillakseni skipata.

Näyttäis meinaan toi aurinkoki varmaan ihan kivalta iholla.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Eletään vaikkei oliskaa elämää

Oonki odottanu tätä fiilistä kun tekee mieli kirjottaakin.
Hirveesti on ajatuksia ollu kyllä, mutta ei mitään mielenkiintoa tuottaa niitä ymmärrettävään muotoon.

Kerran kirjotin yhen rage -tekstin, mutta se oli sen verran mauton, että jätinpä julkaisematta.

 "Ei sun tarvii laittaa sitä ovea lukkoon. 
Luuletsä että mä en pääsis siitä ovesta läpi jos mä haluisin tulla sinne"

Oon muutenki ollu somepimennossa.
Yks plikka soitti mulle torstaina, että miks mä en oo käyny yli viikkoon WhatsApp:issa.
Just siks, kun mua ärsyttää niin paljon se, että siellä näkee millon kukakin käy siellä!

"Laitanks mä sulle sit ihan normi tekstiviestiä vai..?"
"NO voit sä siellä WhatsApiski laittaa, ei tää mikään veto oo"

Facebook, ärsyttää melkein yhtä paljon.
Olisko siellä 33 eri ihmiseltä lukemattomia viestejä.
Mä en jaksa olla kokoajan tavoitettavissa!

Sit mä unohan ne, enkä kehtaa enää parin viikon jälkeen vastata.
Oon hirvee. Mutta enemmän sosiaalinen sillein irl!

Melkein ärsyttää ettei olla enää '90 -luvulla.

Tai 36, whateva.

Tekis mieli kertoo taas kuinka ärsyttävä toi mies on ollu, mutta en mä nyt aina voi siitä valittaa.
Onneks se tietää iteki että sen kanssa ei oo mikään helppo aina asua.
Oon niinku ihan vaan pari kertaa lähteny täältä muualle itkemään itteni uneen.

Varsinki sillon ku ite ei juo ja toinen tulee turpa täynnä kotiin kahen jälkeen yöllä.
Luulee että oon vihanen, koska en jostain syystä jaksa jutella sen kanssa.
Olin nukkumassa, mä oon väsynyt, mutta ei mee perille.

Se kysyy sen "ootsä vihanen" -kysymyksen niin monta kertaa että siinä oikeesti alkaa tulla vihaseks.


Raivo on kylläkin paras mielentila salilla käymiseen!
Semmosta leikkimistähän tuo treeni nyt on, mutta hyvällä mielikuvituksella näkyy jo haba.

Yks täti-ihminen koki eilen tarpeelliseks kysyä että onko mulla anoreksia.
Hämmensi.

Sain hirveesti kiusallisia säälipinnoja kun sanoin että on mulla joskus ollu.

"Miten sä oot joskus voinu olla tosta vielä pienempi?"

Herttilei, toistakymmentä kiloa pienempi!
Sille heitin vielä jotain oikeita numeroitaki.

Taisin luvata mennä ens viikolla käymään siellä.
Taisin luvata mennä ens viikolla käymään myös mun oikeesti omalla täti-ihmisellä.


Ens viikolla olis myöskin eka poli!
Ärsyttää jo valmiiks kun pitää alottaa taaaas alusta.

Mä näin mun toista äiti-ihmistäkin!
Ei oltu johonki vuoteen nähty.
Se on kyllä ihana.

"Jos musta tulee joskus tommonen niin saatte ampua mua päähän"
"Eh, enmä haluu että mun toistaki äitiä ammutaan päähän"

Myyh, liikkis ♥

Olin tossa pari viikkoa kipeenä.
Niinku melkein kaikki on nyt ollu.

Hajotti kyllä yks päivä niin paljon tää neljän seinän sisällä lagaaminen, että oli pakko käydä lenkillä.
Jonkun tunnin pyörin tuolla vesisateessa.

Joku tuntematon mies sano että mulla on päivän kaunein hymy.
Siis en ois enemmän hajalla voinu olla ja silti! Aaw.

"Ja mä oon nähny tänää tosi paljon ihmisiä"

No okei, seuraavana päivänä kävin vielä salilla ja uimassa, niin sit mä vasta hajalla olinki.
Lähti ääniki pariks päiväks.


Myö mennää tänään Juuson äiteelle syömään.
Se kokkaa kuulemma Luukakselleki!

Luukaksella on kyllä yhtä juhlaa ollu tää viikko.
Me oltiin yhellä kaverilla yötä ja sen äiti syötti varmaan puol pakettia kinkkua tolle.

Mua kyl vähän hävettää ku en kerenny syödä mun leipää loppuun.
Oisin myöhästyny bussista jos oisin jääny sitä jyrsimään.
Se oli kovaa leipää se.

Oon mä muutenki aika hidas syömään.
Kännissä ehkä joskus saa supervoimia, mutta toisaalta, puolet ruuista löytyy sit housuilta.


Tukehdun aina ku ahmin ja saan sydänkohtauksen aina ku nään ton kokosen hämähäkin!
Siis hyi helvata.

Olin menossa yksin saunaan ja siellä pukkarin lattialla oli tommonen hirviö.
Meinasin kääntyä, mutta sit olinki rohkee ja tapoin sen.
Vähän jäin kyllä vainoharhaseks ja olin ihan varma että joku hämsyarmeija tulee kostamaan mulle.

Kerran tapoin ampiaisen, vai mehiläinenkö se oli, niin parin minuutin päästä joku sen kaveri oli tullu siihen sen viereen kattomaan mitä sille on käyny!
Traumatisoi.


Juuso lähti kukkakauppaan ja toi sieltä puun.

Kivaa äitienpäivää vaan äiti-ihmisille!
En nyt välttämättä ois kauppoja pistäny kiinni sen takia, mutta onneks mä en siitä päätä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

We're a thousand miles from comfort

"Jussille oli nyt annettu kolmesta kuuteen kuukautta elinaikaa" 

Oisit voinu myös sanoa vaikka että "tervetuloa kotiin".

Nyt on tullu huomioitua miljoonasti herkemmin, kuin ihmiset puhuu ihan kokoajan jostain kuolleista.
Täs tulee ihan vainoharhaseks.

"Mä kysyin baarimikolta siitä, niin se ei vastannu mitään, ei MITÄÄN, onkohan se kuollu?"
"No eikä oo, se eskimo ei vaan ymmärtäny puoliakaa mitä sä sanoit sille"


Kaikki päivät menee ihan kujalla, oon tosi herkkänä, enkä pysty nukkumaan kunnolla.
Tai no ei nyt ihan kaikki, suuri osa.

Rupesin kerran itkemään kesken aamiaisen, kun Juuso muistutti että olin nähny unta hämähäkeistä.
Haha, se meni vähän hämilleen ja koitti sit keventää tunnelmaa.

"Tänää on hei Romanien kansallispäivä"
"Noni, pitäiskö vetää perseet sit sen kunniaks?"
"No lähetäänkö ottaa päiväkännit?"
"Jos vaan eka löydät mulle pipon jostain"

Sen verran kamala värinpoistopää oli että huhhuh.

Pikku-Emmi luuli että mulla on musta silmä.

Joku "ei meillä oo ku 13 vuotta ikäeroo" -jäbä löi Ilpon kanssa Kossupullosta vetoa että saa mut kesään mennessä iskettyä. Ilpo itseasiassa lupas ostaa sille jopa kaks pulloa siitä hyväst, ku onhan tuo ny ihan 110 varmaa että ei tuu tapahtuun.

"Eikö oo typeriä semmoset ihmiset jotka tekee itsemurhan?"
"On ne joo tosi typeriä"
"Mun isä oli semmonen"
"Nii mun äitiki, kippis sille!"

Ja yks, ketä on tullu nähtyä suhteellisen useinki, mainitsi rikosrekisterissään olevan yks kuolemaan johtanu pahoinpitely! Eikä joutunu siitä edes vankilaan. Hämmensi. Eihän nyt tommosista tietenkään huudella, enkä minäkää yleensä kysele muuten ku jos toinen ottaa ite asian puheeksi.


Käytiin tossa pyörähtää kans naapurissa.
Se sano että tykkäs enemmän niistä punasista hiuksista.

Sielläkin, yllättäen, puhuttiin yhen kuolleen tyypin toilailuista.
Niinku 80% niistä muistaki kerroista kun mä siellä oon käyny.
Niistä mä kyllä erittäin mielelläni kuulenki, ihan huippuja tarinoita!

Sit kun oltiin lähössä pois, niin se huus viel perään "Hei Emmi, oot sä edelleen sulonen".
Ihana, hypin ne portaat alas.

"Mä oon sulonen!"
"No niinhän sä oot"

Ehämmä ny sitä itteeni ota jos joku tykkää enemmän toisesta väristä ku toisesta.
Oli mulla itelläki heti ekana päivänä jo ikävä niitä punasia.
Mutta nyt ku kattoo vanhoja kuvia, niin ne näyttää tosi oudolta.


Mä tossa just tänään hetken mielijohteesta aattelin selata Facebookia pitkästä aikaa.
Heti siel pomppas yks Kalliokavrun muistopäivistys.

"Kaunis-Peten joku kaveri on kuollu.."
"Sanokse jotain nimee?"
"On täs kuvaki"

"Eikai se oo se tallityyppi?", no onhan se se tallityyppi.

Juuso soitti Petelle ja ai kauhee ku kuulin puhelimen läpi kuin paskana se oli.
Tuli aika paha mieli.

"Ne olis sit kolmannet hautajaiset tälle vuodelle"


Mitäpä mitä muuta.
Miljoona asiaa hoidettavana, mutta en oo jaksanu tehä mitään.

Polille sain sentään sen lähetteen hoidettua.
Ihan niinku jo aikoja sitte, melkei pari viikkoa sitte.
Onneks.

Stressaa niin että tulee ihan fyysisiäkin oireita, lähinnä pahoinvointia ja sitä unettomuutta.

Eilen oli semmonen hiphei -päivä että meinasin nukahtaa ensin Mäkkäriin ja sit viel kauppaan.
Mutta heti ku pääs kotiin, niin ei saanu sit millään unta.

Olin valvonu koko edellisen yön mukavasti oksennellen.
Meinasin vielä perua menoni, mutta en sit viittiny ku en kipee kuitenkaa ollu.


"Pitäiskö sun nyt lähteä taksilla Toijalaan?"
"Haha, no ei ny sentää. Vaikka oishan siellä paljon rikkaita miehiä"
"Se lottovoitto oli kylläkin Akaassa"
"No..nii, ne on vähä niinku sama asia"

En tienny että pitäiskö mun facepalmata itteeni vai läimäsenkö Juusoa.
Se kun rupes pätemään omilla väärillä faktoillaan asiasta josta mä kerranki jopa tiedän jotain!

"Ei oo, ku Toijala jatkuu siitä vähä laajemmalle..."
"Hä?! OKEI"

En jaksanu siinä just alkaa väittelemään, eläkööt vääryydessä.

Ja siis, mistä minä tiedän missä ne miljonäärityypit asuu, tiiän vaa missä ne on töissä.
Varmasti joku niistä asuu Toijalan ulkopuolellaki.
Sama se, en minä nyt sinne!

Tuo taksi juttu oli vaan pientä kuittailua sille edellisen tekstin puhelinhäirikölle.
En mä oo uskaltanu sen seuraavan päivän jälkee oikee ees puhuu sille.
Ihan tasan vaan sen takia ettei se taas pyydä mua johonki ja loukkaannu jos en pääse.

Se seuraava päivä kun päätty aika kusisesti ja oon edelleen vähä loukkaantunu siitä.


"Kerroinko mä jo ku Karilla oli tullu sähkömies kattoo miks se lamppu ei mee päälle?"
"Öö enmä muista, et kai?"
"Siitä oli palanu lamppu"

torstai 27. maaliskuuta 2014

If you think this song is about you, it probably is

"Mä ARVASIN että sä rupeet itkemään!"

NO mitä - MIKSI sitten piti olla niin ilkee?! Jos kerran tietää mitä siitä seuraa.
Tahalleen koitti saada mulle pahan mielen?

45-vuotias ihminen käyttäytyy ku 4-5-vuotias.
Ainaki tuntuu siltä että sillä olis joku uhma-ikä ja rajojen kokeilu päällä.

"En mä voi tota enää syödä ku siinä on tyttöbakteereja"
"Kyllä mä sen syön jos sulle ei maistu. Ei tarttis tiskata omaa lautasta"


Kyllä minä ymmärrän, että sillä on ollu rankka päivä ja kaikkea.
Mutta kun ei minunkaa päivä mistään helpoimmasta päästä ollu.

Mä lähin hänen puolestaan käymään hänen ex-tyttöystävänsä tukena käräjäoikeudessa.
Tuli huonoja uutisia, kuuntelin, koitin luoda toivoa, lohdutin kun toinen itki ja kuuntelin vähän lisää.
Tekisin ihan saman mikä päivä vaan uudestaan.

Se likka sano monta kertaa ettei ois selvinny siitä päivästä ilman mua.
Ja kaikki oli todellakin pelkästään sen yhden lauseen arvosta.

Sympatiat ja empatiat vaan oli siltä päivältä kulutettu loppuun, niin en enää jaksanu ton miehen kiukuttelua. Siinä aikani pillitin, pakkasin koiran ja lähin Vuosaareen ottaa vähä happee.


"Et sä nyt tossa kunnossa voi lähtee mihinkään"
"Tiiät iteki että se on nyt vaan parempi meille molemmille"

Ei siitä oo ku muutama hassu päivä, kun se oli iltaviidestä seuraavaan päivään asti mykkäkoulussa.
Vaan koska en halunnu sitä keittiöön kyttäämään mun ruuanlaittoa.
Se tekee sen aina, ihan aina.

Jos mä nousen sohvalta ja oon menossa tekemään ruokaa, niin siinä menee korkeintaan 10 sekuntia, kun se on tullu siihen viereen kommentoimaan.
Joskus se jopa kerkee juosta sinne keittiöön jo ennen mua!

Ja siihen vitutuksen määrään nähden sanoin sille oikeesti tosi nätisti.

"Haluutsä tehä tän?"
"Ai pilkkoo noi?"
"Vai miks sä tulit siihen?"

Ai että mikä raivo sille synty siitä! Iso mies.
Ei se edes tienny että mua vitutti.
Oishan toi voinu olla ihan vaa että 'onko hän menossa jääkaapille ja oonko mä tiellä' -heitto.

Kun se keittiö on niin pikkunen! Eikä ruuanlaittoon kahta tarvita.
Mun puolesta se saa kokata ihan keskenään, jos se sinne niin kovasti hinkuu.
Ei mulla oo mitään ongelmaa maata sohvalla ja kattoa telkkaria.

Siinä tilanteessa tulee aina niin perkeleen tyhmä olo.
Ei toi mitään ydinfysiikkaa kuitenkaan oo nyt ku on tottunu jo kokkaamaan.

Tuntuu aina siltä, että se odottais ja olettais että teen jonkun virheen.
Se nimittäin tekee sitäki välillä.
Kun se tykkää siitä ku pääsee joskus näpäyttää.

Kai se on joku perus ihmisluonne vaa semmonen, että haluaa nostaa itteensä ylemmäs.
Niinhän minäki tässä teen!
Ja ainaki tosta käräjäoikeusjutusta oon tosi ylpee, koska se ei oo vaa mun mielipide.

Eilen, en mä ees tiiä mikä se juttu oli.
Johonki keittiöön seki liitty, mutta enpä sit jääny kuuntelee.
En mä jaksa tapella mistään oikeesti turhasta, kyllä ne lapsetki väsyy ku ei kiinnitä huomiota.

Pikkusen odotin kyllä jotain "ootko päässy perille" -viestiä, mutta eei.


Nyt kun on valituksen makuun päästy, niin ettei vaan miehistä valitettais, niin vähän naisistakin.
Jumalauta.

Yks sankari soitti keskellä yötä mulle KYMMENEN kertaa.
Vastasin ekaan ja vikaan, kolmen aikaan ja puol viideltä.
Kun kävi selväks jo siinä ekassa puhelussa se asia. Tai ainaki mulle kävi.


"Tuu tänne"
"En mä nyt pysty"
"Pystyt, tuuuu"
"En tuu, mä koitan nukkua"
"Ei mua kiinnosta, tuu nyt tänne"

Ja kun tota on jatkunu jo toisen kerran se 6 minuuttia, niin fittu!
Tuoki on ihan tasan vaan sitä rajojen kokeilua.
Valitsi neiti vaa tosi paskan päivän semmoseen, ku mä en oikeesti arvostanu yhtään.

Sitäpaitsi! 
Se sano puol yheksältä illalla, että sinne ei pääse millään, niin miten yhtäkkiä keskellä yötä pääseeki?
Aaargh, vaikeita ihmisiä.

Ja ärsyttää toi puhelinki!
Se on rikki just sillon ku se ei sais olla, ja toimii sillon ku sen ei välttämättä tarttis.

Noitten rinnalla se käräjäoikeusreissu oli ihanku lintsillä ois käyny.
Siel pääsee kuitenki semmosen turvatarkastuksen läpi!
Semmosii ku on lentokentällä.


No mut, nyt on kaikki hyvin! 
Ja tykkään noista molemmista urpoista vieläkin.

Mutta pysyn täällä silti vielä huomiseen, tääl saa punkkuu!
Tai en tiiä enää, tais mennä koko puteli eilen.